Kimalaiset ja pikkulinnut perhe-elämän guruina

Julkaistu Ananda-lehdessä.

Köyhän naisen käsivarret ovat täynnä halpoja rannerenkaita. Kun hän laittaa ruokaa, ne kalskattavat toisiaan vasten. Hän ottaa niitä pois, yhden toisensa jälkeen, mutta kalke jatkuu, kunnes jäljellä on vain yksi.

Perhe-elämäkin on yhtä kalketta. Missä vain on enemmän kuin yksi ihminen, siellä on myös eripuraa, eturistiriitoja ja möykkää. Rauhaa ja hiljaisuutta sopii odottaa vain yksinäisyydeltä.

Pyhimys Dattatreya päätteli tästä, että hänelle itselleen sopii parhaiten elää yksin. Oivalluksensa ansiosta hän julisti köyhän naisen yhdeksi 24 gurustaan.

Dattatreya eleli askeettisesti viidakossa ja huokui sellaista onnea, että hän kiinnitti kuninkaankin mielenkiinnon. Kun kuningas kysyi, kuka hänet on niin viisaaksi kasvattanut, kävi ilmi, että nuorukainen oli valaistunut luontoa ja hiukan eri ammateissa toimineita ihmisiäkin tarkkailemalla. Hän oli imenyt itseensä viisautta maasta ja taivaasta, taivaan linnuilta ja metsässä liikkuvilta eläimiltä. Jopa ötököiltä.

Monet munkit ja nunnat opiskelevat tekstiä Dattatreyan guruista oppaana askeettiseen elämään. Dattatreyan avoimesta tavasta katsoa maailmaa voi kuitenkin olla vieläkin enemmän ammennettavaa niille, joitten on totuttava elämään kalskatuksen keskellä.

Perheellisille.

Yhden kävely on toiselle tallomista

Aivan ensimmäiseksi gurukseen Dattatreya kohottaa Äiti Maan. Hän opetti minut kannattelemaan hellästi niitä, jotka polkevat minua, ja ymmärtämään, että se, mikä minusta on tallomista, voi heille olla tavallista kävelemistä.

Voiko sen napakammin sanoa! Juuri siltähän tuntuu kenestä tahansa normivanhemmasta, joka tekee kaikkensa perheensä eteen, mutta jonka omat tarpeet perhe tuppaa unohtamaan.

Äiti Maan asenteen mietiskely auttaa pysäyttämään epärakentavan, katkeran nalkutuksen, ennen kuin se karkaa suusta.

Onko se ilkeyttä, jos pienet lapset eivät osaa olla teettämättä aikuisen näkövinkkelistä älyttömän oloisia lisätöitä? Jos isot lapset eivät tule ajatelleeksi, että voisivat jatkuvalta huvittelultaan olla avuksikin? Tai jos kumppani on liian väsynyt ottamaan huomioon kaikkien kaikkea?

Tarkemmin ajateltuna tällaisessa huolettomuudessa on yhtä vähän tai paljon pahaa kuin siinä, miten minä itsekin tavallisilla suomalaisilla elintavoillani saastutan Äiti Maata. Silti hän antaa minun olla, kannattelee horjumatta minua kamarallaan.

Muutos kotona – ja kotiplaneetalla – alkaa tiedon valon sytyttämisestä.

Mitä yhteistä on vauvalla ja pythonilla?

Pieni lintu, joka nappasi mehevän madon, on guruni. Isot linnut syöksyivät nokkimaan sitä, kun se liiteli taivaalla, ja jatkoivat, kunnes se pudotti saaliinsa. Silloin ne syöksyivät perään ja jättivät pikkulinnun rauhaan. Linnulta opin, ettei turvaa tuo omistaminen, vaan luopuminen.

Vaikka useimmilla perheillä on periaatteessa kaikki, mitä onneen tarvitaan, vain harva osaa silti olla täysin tyytyväinen. Syy tähän piirtyy hyvin näkyviin Dattatreyan puheissa. Hän kohottaa gurukseen pienen vauvan, joka rääkyy, kunnes saa tissiä, mutta kääntää katseensa pois tarpeeksi syötyään. Mikään, mitä äiti tekee, ei voi saada vauvaa imemään yli tarpeen.

Jokainen meistä voi kokeilla tyytyväiseksi vauvaksi takautumista. Se käy opettelemalla vastustamaan mainosten ja vertaisten tuputtamia houkutuksia: hanki, koe, nauti vielä tästäkin, enemmän on paremmin, onni on aina seuraavan ostoksen takana!

Minun lapseni pyysivät minua tänä kesänä perumaan vesipuistosuunnitelmani, koska ihan tavallinen piknik lähirannassa kuulosti heistä kivemmalta kuin kalliin kaukokohteen vaatima sähläys ja häslinki.

Pudottamalla omat mehevät matomme saatamme löytää yllättävän paljon lisää aika perheellemme.

Dattatreya meni niin pitkälle, että luopui omistusasuntohaaveista. Onhan luonto järjestänyt elintilat ja yösijat käärmeillekin, jotka eivät rakenna pesiä vaan lepäävät toisten hylkäämissä pesissä, tai puitten oksien ympärille kietoutuneina. Ihan niin kauas ei perheellinen voi käärmeitä seurata, mutta muuta tärkeää voimme niiltä kyllä oppia.
Pyton on guruni, vaikka se metsästää ja ahmaisee saaliinsa kokonaisena. Sillä kun se on kerran syönyt, se ei saalista lisää pitkiin aikoihin. Minäkään en saa tehdä elämästäni viheliäistä luikertelemalla jokaisen himoni perään.

Tunnekuohusta satimeen

Lasten omaksumille muotioikuille pyörittelemme silmiä. Kevätjuhlissa itkemme. Miksi lapset kasvavat yhä kauemmas meistä? Miksi uuden sukupolven pitää niin erottautua edellisistä?

Tähän ahdistukseen Dattatreya määrää lääkkeeksi vettä. Se virtaa koko ajan, sillä jos se pysähtyisi, se menisi pilalle.

Nuoret auttavat meitäkin virtaamaan poteroistamme eteenpäin.
Jos jonkun lapsen kanssa onkin vaikeampi tulla toimeen kuin jonkun toisen, tepsivä tasapuolisuuden resepti löytyy auringonvalosta. Aurinko nostattaa lämmöllään vettä kaikkialta, muodostaa siitä pilviä ja antaa sataa. Vettä saavat yhtä lailla metsät ja kaupungit, vuoret ja laaksot. Minunkin tulee kerätä tietoa kaikkialta, muodostaa siitä viisauden pilviä ja antaa viisauden sataa kaikille suosimatta ketään toisten kustannuksella.

Lapset osaavat, kuin myös me aikuiset, olla ovelia ja saada puheissaan kaikki kääntymään itselleen parhain päin. Dattatreyan lääkekaapin käyttöohjenivaskan mukaan liian nopea reagoiminen kiistatilanteissa on vaan pöhköä. Yhtä pöhköä kuin kokonaisen lintuparven joutuminen metsästäjän ansaan.

Tämä varoittavan esimerkin guruparvi syöksyi auttamaan yhtä apua raakkunutta lintua, ja joutui verkkoon viimeistä tipua myöten. Vaikka yrittäisinkin puuttua tapahtumien kulkuun hyvissä aikeissa, niin jos minua ajaa eteenpäin tunnekuohu tai itsekäs kiintymys, saatan itse joutua satimeen.

Joko alkaa satimessa savu nousta päästä? Kyllä ne ketaleet osaavat vanhempansa keittää!

Raivostumiseen ei ehkä auta kuin näkökulman laajentaminen. Olisiko minun mahdollista vetäytyä kiukun noustessa hetkeksi mietiskelemään Valtamerta?

Niin kuin kaiken maailman purot ja likavedet virtaavat lopulta valtamereen, meitäkin kohti valuu eittämättä elämän aikana aimo annos kritiikkia, solvauksia ja eritteitä. Dattatreya vakuuttaa, ettei meidän silti tarvitse kuohua yli, niin kuin ei kuohu Valtamerikään.

Entä kuinka mitättömältä kotoisat taistelot näyttävätään Avaruuden majesteetillisessa mittakaavassa! Avaruudessa on tilaa linnunradoille ja aurinkokunnille, ja silti se säilyy itse koskemattomana. Minunkin mielessäni on oltava tilaa kaikelle olevaiselle sekä olemattomalle, eikä se silti saa järkkyä sisällöstään.

Eivätkä häntä tyydytä asiakkaiden maksamat palkkiot

Ehkä hurjimmassa vertauksessaan Dattatreya julistaa, että olemme kaikki ilotyttöjä. Odotamme kurtisaanien lailla asiakkaita, vaikka tiedämme, että keinotekoinen rakkaus, jota annamme ja saamme, ei tule tekemään meitä onnellisiksi.

Miten niin? Miten tämä voi liittyä perhe-elämään?

Maailma on asiakas, joka meistä nauttii. Maailman palkka ei koskaan riitä korvaamaan tekemiämme uhrauksia ja työpanostamme, huomauttaa Dattatreya.

Sanat alkavat painaa ja sattua, kun sovellamme niitä kiukkuumme siitä, miksi perheenjäsenet eivät suostu olemaan sellaisia kuin ME tahdomme. Vanhemmuudessa ja parisuhteissa salaisesti mutta sitkeästi kytevään uskomukseen siitä, että koska me olemme antaneet niin paljon, niin kyllä noitten toisten pitää siitä hyvästä muuttaa itseään meidän mielemme mukaan.

Sehän tekee ihmissuhteesta kaupan.

Päätin, etten elä enää elämääni kuin ilotyttö. En enää odota maailmalta tyydytystä, vaan etsin tyydytykseni syvältä omasta sisimmästäni.

Ota iloisesti ja anna enemmän kuin otit

Mutta entä ne ötökät? Eikö niitäkään saa enää vaan huitoa pois, pitääkö vielä niittenkin eteen pysähtyä oppimaan!

Pitää, vastaa Dattatreya armotta. Ötököitten julma maailma voi opettaa meille hyytävän ajankohtaisia asioita.

Linnunpesään joutunut toukka unohtaa kuolemanpelkonsa kuunnellessaan linnun kaunista laulua. Ja hämähäkki luulee olevansa turvassa kutomansa verkon säikeillä – kunnes paikalle astelee isompi hämähäkki. Paetessaan sitä liian nopeasti pikkuinen sotkeutuu omaan verkkoonsa, ja joutuu isomman hämähäkin saaliiksi.

Me ihmisetkin kudomme turvaverkostoja ja kuvittelemme olevamme turvassa niitten säikeillä, mutta keskittyessämme kiitämään noilla säikeillä aika syö meidät.

Jospa keskittyttäisiin enemmän siihen, mikä on olennaista. Vaikkapa perheenjäseniin. Ja vähemmän niihin takerruttavan mielenkiintoisiin verkkoihin.

Linnunpesän hajamielinen toukkakin muuntuu Dattatreyan mielessä höpsöstä suureksi opettajaksi. On parempi hyväksyä väistämätön kuolevaisuutemme ja antautua iloisesti kuulemaan sen viestejä, kuin murehtia menetyksiä ja asioita, joita ei ehdi saada.

Ja jos toukatkin voivat opettaa meitä, niin mikseivät sitten omat lapset. Useinkin he ovat viisaampia kuin minä itse. Kun vain nöyrryn kuuntelemaan.

Kimalaisen opetukset kuuluvat Dattatreyan kauneimpiin vertauksiin.

Kimalainen lentää kukasta kukkaan, mutta ottaa jokaisesta vain vähän mettä. Ja ennen kuin se hyväksyy itselleen sitäkään vähää, se luo kukintojen ympärille ilon ilmapiirin lentämällä, hyräilemällä ja tanssimalla. Eikä se vain laulele kauniita lauluja; ryömimällä kukasta kukkaan se vahvistaa niitä pölyttämällä ne. Kimalaiselta opin, että minun on otettava maailmasta vain vähän, tehtävä se iloisesti, ja annettava takaisin enemmän kuin otin.

Kunpa vain osaisimme siirtää kimalaisen elämänasenteen lapsillemme!

Natalia Kisnanen

Kirjoittaja on neljän lapsen äiti, joka on havainnut Dattatreyan 24 gurua terveelliseksi meditointimateriaaliksi. Sitaatit Dattatreyan puheista eivät ole puhtaita käännöksiä alkuperäistekstistä, vaan mukana on myös kirjoittajaa puhutelleita kommentaareja.

About Author

Julkaissut N. Kisnanen

Elämäkertakirjuri