Matti Pullin ihana elämä

Viipurin lääninsairaalassa syntyi keväällä 1939 erittäin toivottu lapsi. Matti Armas Pulliksi ristityn pojan lapsirakkaille vanhemmille oli aiemmin siunaantunut vain yksi pienokainen, ja siitäkin oli jo 11 vuotta. Tuo esikoinen, Leo Gunnar, oli kokenut kätkytkuoleman.
Matti-vauvakaan ei saanut kasvaa rauhassa, siitä piti huolta maailmanhistoria. Hän oli vasta yhdeksän kuukauden ikäinen, kun Neuvostoliiton ilmavoimat alkoivat pommittaa vimmatusti Viipuria. Äiti Vendla Siviä oli juuri iloitsemassa siitä, että oli saanut perheelleen lihaa jouluksi, kun kuuli ilmahälytyksen. Hän nappasi pojan syleilyynsä ja pakeni naapurien mukana ison talon kellariin. Sinne asti tuntui, kuinka talo huojui. 13 taloa sortui pommien ryskeessä ympäriltä, mutta ei se, jonka kellariin he olivat kätkeytyneet. Kaikki säilyivät vahingoittumattomina, ja kiittivät tästä Mattia. Pienen lapsen oli määrä elää, sanoivat naapurit, ja se koitui heidän kaikkien onneksi.

Myös Matin isällä Pekka Joosepilla oli tuuria matkassa. Muitten sännätessä pommisuojiin hän oli jäänyt räpläämään jumiin jäänyttä pimennysverhoa. Tuli pommi, joka romahdutti talon Pekan päälle. Mutta seuraavaksi putosi naapuritaloon toinen pommi, jonka aiheuttama ilmanpaine heitti rojut Pekan päältä pois! Kolmas lähelle pudonnut pommi jäi suutariksi, mutta roiskeet polttivat palovammoja Pekan kasvoihin. Käsineet ja turkki suojasivat muuta ihoa, ja Pekka jaksoi vammoistaan huolimatta etsiytyä perheensä luokse.
Jälkeenpäin nauratti, miten Vendla oli kaiken kaaoksen keskellä harmitellut, kun pommi vei joulun liha-aterian.
Perhe lähti kellarista evakkotaipaleelle ja isä sairaalaan. Ja saattaa olla, että sairaalaan joutuminen pelasti miehen hengen tempaisemalla hänet pois pommien ja luotien reiteiltä.

Seitsemän vuosikymmenen rakkaustarina

Pekka Pulli oli syntynyt 21.3.1897 turkiskauppiaan perheeseen Lappeella, joka nykyään on osa Lappeenrantaa. Isä, Adam Pulli, matkusteli aina Jäämerellä asti ostamassa turkiksia kauppias Bogdanoffin laskuun. Bogdanoffin miehet tulivat sitten aina Pietarista ne noutamaan. Lisäksi Pullit myivät Viipurin rinkeleitä Kuopion ja Mikkelin markkinoilla, viljelivät 100 hehtaaria maata ja hoitivat toistakymmentä lehmää kahden rengin ja kahden piian avustuksella. Hevosiakin oli kolme.
Valitettavasti Adam meni takaamaan toisen kauppiaan lainan, ja joutui sen maksumieheksi. Kotitalo meni, elintaso laski ja Adamin neljä tytärtä syyttivät häntä lopun ikänsä konkurssista. Pekka-poika identifioitui työläisiin. Sisällisodasta Pekka päätyi vankileirille. Sieltä päästyään hän lähti Viipuriin satamatöihin. Työkaveri oli kihloissa Viipurin lääninsairaalan keittiössä työskennelleen tytön kanssa, ja tällä tytöllä oli niinikään työkaveri, kylmäkkö nimeltä Vendla Pöllänen. Pekka pyysi tätä kanssaan vappua viettämään. Vendla lähti, vaikka hänen sukunsa oli ollut sisällissodassa valkoisten puolella. Olihan nuorukainen paitsi vahva ja lihaksikas, myös oikeamielinen ja aina valmiina puolustamaan heikompiaan.
Vendla teki oikean päätöksen. Hän ja Pekka tulisivat elämään hyvin onnellisina yhdessä seitsemisenkymmentä vuotta. Liekö Ventla, kuten Pekka häntä kutsui, ottanut juuri sopivasti oppia omista vanhemmistaan. Hän on Matille muistellut, että turvallisessa lapsuudenkodissa isä Optatus johti, ja äiti Agneta johti lempeydellään johtajaa.

Vendla oli musikaalinen ja hyvä laulaja, lempeä ja niin viisas, että nekin, jotka työpaikoilla eivät hänestä pitäneet, turvautuivat häneen hädän hetkellä. Yrittäminenkin luonnistui häneltä. Hän ja Pekka perustivat Viipuriin osto- ja myyntiliikkeen, josta sai kaikkea kotiin huonekaluista aina öljylamppukruunuihin ja värivikaisiin ja siksi edullisiin pyöriin. Asiakkaissa oli paljon nuoria pareja, sillä siihen aikaan jokainen itseään kunnioittava avioon astuva osti yhteiseen kotiinsa piirongin ja messinkinupillisen sängyn. Taidekin kävi kaupaksi. Aivan erityinen hittituote olivat kuitenkin radiot, joita Pekka matkusteli asentelemassa pitkin poikin Karjalaa. Samalla hän osti ihmisiltä kärrynsä täyteen kauniita tavaroita ja toi ne Viipuriin.
Kaikki asiakkaat eivät olleet karjalaisia, vaan ostoksilla kävi myös laivojen kapteeneita ja perämiehiä. Heidän useimmin ostamansa tuote oli koristeellinen venäläinen ikoni. Niitä oli kulkeutunut Karjalaan paljon Venäjän vallankumouksen jälkeen, ja merimiehet saivat niistä hyvän hinnan kaukomaiden satamissa.
– Minä en lapsena oppinut riitelemään. Ei tarvinnut, eivätkä vanhempanikaan riidelleet. Niinpä olen mennyt ihan hämilleni, jos joku on yrittänyt riidellä kanssani, Matti sanoo.

Muistoja, joita ei soisi viisivuotiaalla olevan

Perhe, jolla pyyhki Viipurissa näin hyvin, halusi toki palata sinne jatkosodan alussa, kun kaupunki oli takaisin Suomelle vallattu. Niinpä pikku Matillakin on omakohtaisia muistoja Viipurista. Hän muistaa kaakeliuunin ja kaappien lasitetut ovet yhden huoneen ja keittiön asunnossa Luoteis- Viipurissa, Pikiruukintie 51:ssä lähellä Montrepos’n puistoa. Hän muistaa talon omistajan, kalastaja Haglundin, joka ampui haulikolla rottia, ja pihan hiekkalaatikon, jolla ei käynyt samanikäistä seuraa vaan silloin tällöin isompi kiusanhenki Esko, jolle pikku Matti pani hanttiin. Hän muistaa hyväsydämisen äitinsä tarjonneen pihatöihin noudetuille venäläisille sotavangeille perunoita ja kalaa, vaikka heitä ei olisi saanut ruokkia.
Hän ei muista harhaluotia, joka kopsahti aivan hänen päänsä viereen aidantolppaan, kun hän kyyristeli vanhempineen metsän reunassa ilmahyökkäystä piilossa. Vanhemmat kyllä muistivat. Ja Matille jäi mieleen tilanne, epäselvänä. Vanhemmat kauhistuivat, kun hän myöhemmin lukiolaisena kyseli, mitä silloin oikein tapahtui. Olivat toivoneet pojan unohtaneen.

Ennen kaikkea Matti muistaa idästä kuuluneen ihmeellisen jylinän. Tykistöjen jyly kuulosti jatkuvalta ukonilmalta. Vuonna 1944 ääni alkoi voimistua, rintama lähestyä. Kesäkuun puolivälissä Matti ei enää saanut leikkiä ulkona, matkalaukut oli pakattu ja hänen piti pysyä lähtövalmiina sisällä.
Valtava räjähdys, kun merimiinoilla täytetty ammusvaunu räjähti.
Paniikinomainen tunnelma juna-asemalla: tuleeko juna ja mahdutaanko kyytiin, kun se on jo valmiiksi täynnä?
“Saimaan risteily” Mikkeliin hinaajan vetämällä proomulla, joka oli niin täynnä evakkoja, että osa putosi yli laidan.
Juhannus räntäsateessa Kuopiossa äidin siskon luona.
Junamatka Kuopiosta kohti Lappia tyhjässä tavaravaunussa, jossa löyhkäsivät kilpaa junan jytkeen tahdissa läikkyvä laskiämpäri sekä viereiset vaunut. Niissä oli täysiä ruumisarkkuja.
Lapin aurinko, joka ei laskenut koko kesänä äidin toisen siskon luona Rahtuan kylässä. Lappilaisten ja samalla Pullien evakuointi Lapin sodan tieltä; Pullit tosin eivät lähteneet Ruotsiin, kuten muut, vaan Helsinkiin. Kosmopoliittiseen Viipuriin tottunut Pekka halusi kauppapaikoille.
Näistä kuvajaisista tuli viisivuotiaan pojan lapsuusmuistoja.
Mutta kaikkein vahvimpana ja kannattelevimpana muistona loistaa vanhempien läsnäolo. Aina niin ymmärtäväisten ja huumorintajuisten, neuvokkaiden, virkeiden ja toiminnallisten. Vendlan ja Pekan rakkaus taittoi Matin peloilta terävimmät kärjet.
Kun Pullin perhe vihdoin syyskuussa istui matkalaukkujensa päällä vetämässä keuhkoihinsa Helsingin ilmaa, isä Pekka hyppäsi tarmoa täynnä pystyyn ja ilmoitti hankkivansa heille kortteerin. Ja hankkikin, vielä samaksi illaksi kauppamiesten matkustajakodista. Sen nimi oli sattuvasti Viipuri.

Matkustajakoti Viipurissa perhe koki vielä yhden kauhun, kun Matti sairastui hinkuyskään, sitten keuhkokuumeeseen, ja 42 asteen kuume vei pojalta tajun. Miten sietämättömän kauheaa seurattavaa se onkaan ollut Pekalle ja Vendlalle aikana ennen antibioottihoitoja! Pikku Matti kuitenkin tokeni.
– En voi kyllin kehua vanhempiani, tunnustaa Matti Pulli koko sydämestään.
– Lapsuudesta tuli minuun elämänluottamusta, usko siihen, että elämä aina kantaa jotenkin. Monet asiat tuntuvat niin pieniltä, ettei niistä viitsi valittaa. Suhtaudun varsin valoisasti tulevaisuuteen, Matti kertoo ja pohtii:
– Luulen, että sota jättää ihmiseen jatkuvan, jäytävän seuraavan pommin pelon. Pelko kokee siinä inflaation. Kun ei enää tapahdukaan sitä mitä pelkää, alkaa ajatella vähän kaikesta, että kyllähän tässä pärjätään. Minä en pelkää enää mitään, paitsi että lentää en viitsi, minulla on lentofobia.

Kotona viipuria, kadulla slangia

Vaikka sota virallisesti päättyikin, Matti joutui katsomaan sitä silmiin yhä uudelleen. Se näkyi miesten arvissa ja puuttuvissa raajoissa yleisissä saunoissa, ja resuisissa vaatteissa kulkevissa lapsissa, joille kouluruoka oli joskus päivän ainoa ateria. Se kuului räjähteissä, joita pojat löysivät metsistä. Seppo oli orpo, koska hänen isänsä oli keksinyt kantaa jatko-sodasta kotiin käsikranaatin, joka sitten räjähti keittiössä räjäyttäen isän ja äidinkin. Ilotulitukset palauttavat yhä Matin mieleen venäläisten pommittajien valopoijujen ja suomalaisten ilmatorjuntatykistön valonheittimien välisen valotaistelun yötaivaalla.
Matin isä pestautui satamaan ahtaajaksi ja äiti yötöihin postittamaan Uusi Suomi -lehteä. Se, ettei heille ollut suotu kuin yksi lapsi, oli siinä mielessä siunaus, ettei perhe kärsinyt puutteesta niin monen muun lailla. Matille riitti jopa taskurahaa, jolla tämä saattoi käydä leffassa milloin vain halusi. Lapsia oli Helsingissä sotien jälkeen niin paljon, että koulua käytiin aamu- ja iltavuorossa. Hyvät opettajat päästivät köyhimmät lapset kummankin vuoron kouluruokailuun.
– Olin kyllä hyvin kateellinen muille, joilla oli sisaruksia. Kun näin nätin tytön keinumassa puistossa, kysyin äidiltä, voisinko saada siskon! Matti naurahtaa.
Onneksi kuitenkin kymmenen vuotta vanhempi serkku Aarre Kivimäki asui Helsingissä ja omaksui reilun isoveljen roolin Matin elämässä.

Synkkien varjojen vieressä valo ja värit näkyvät kirkkaampina. Matti otti kaiken irti uudesta elämästään matkustajakodissa Helsingissä. Naapurustossa asui vaikka kuinka paljon leikkitovereita, ja ihan lähellä oli Porthanian rakennusmonttu ja Vanhan kirkon puisto. Näissä leikkipaikoissa lapset keksivät lukemattomia hauskoja mielikuvitusleikkejä ja Matti kirmasi puumiekka kädessään vailla huolen häivää. Kotipihalla odotti laiva nimeltä Prinsessa Armada. Isä rakensi erään oven päälle kopin ja somisti sen kammella ja muilla vekottimilla pojille laivan hytiksi. Lopulta perhe pääsi muuttamaan matkustajakodista “Granlundin palatsiin” Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmaan. Tilaa siellä oli vain huoneen ja keittiökomeron verran, mutta huonekorkeus oli hulppeat 3,70 metriä!
Matti tottui pian puhumaan kadulla Stadin slangia ja vaihtamaan kotona, kaverien ihmetykseksi, Viipurin murteeseen. Hän oppi äidiltään lukemaan ennen kouluikää, ja Rikhardinkadun kirjasto, josta sai hakea ilmaiseksi kirjoja, oli taivaallinen paikka. Kotonakin oli paljon kirjoja, joista yhä on tallella pikku Matin vanha lempikirja, Usko Kempin Onnen-Matin mahtisanat. Äiti opetti Matin myös laulamaan uskonnollisia lauluja; Vendlan isä Optatus Pöllänen oli ollut “tunnettu varalukkari”. Soittokuntiin ja kuoroihin kuuluneiden maalaisserkkujensa vertaista musiikkimiestä Matista ei koskaan tullut, mutta syvän rakkauden musiikkiin äiti poikaansa istutti koko elämäksi.
Isäänsä Matti ihaili varauksetta. Mies hankki perheelleen lisätuloja pitämällä huutokauppoja ympäri Suomea. Kun melkein kaikesta oli pulaa, kaikki mitä Pekalla oli myytävänä teki kauppansa kärrinpyöristä vanhoihin partateriin.

Pula näkyi ruokapöydässäkin. Lihaa sai Matin muistamalla 1940-luvun ostokortilla 300 grammaa kuussa per nenä. Ruoan ollessa kortilla rikollisliigat tienasivat hyvin myymällä elintarvikkeita pimeästi niille, joilla oli rahaa. Kerran Pekkakin sortui ostamaan perheelleen mustan pörssin voita. Kun hän kotona punnitsi voipaketin, se oli keveämpi, kuin mistä hän oli maksanut.
– Isä otti pistoolin ja sanoi lähtevänsä hakemaan puuttuvaa voita. Hän ei kerta kaikkiaan sietänyt, että ensin on rikollista toimintaa ja sitten vielä kusetetaan. Me olimme äidin kanssa ihan kauhuissamme. Mutta takaisin isä tuli, voin kanssa! Matti ihailee.
Pekka lienee oppinut pelottomaksi jo murrosiässä, jolloin hän koulunkäynnin sijaan kärräsi ja kantoi suomalaista puutavaraa Pietarin satamaan lipuneista laivoista varastoon. Usein oli tyyny olalla ja lautaa tyynyllä. Pekka piti muitten suomalaismiesten lailla puukkoa näkyvillä, sillä kaupunki kuhisi häikäilemättömiä rosvoja.

Pekka Pullin oikeamielisyyttä kuvaa hyvin toinenkin muisto. Hän näki yleisessä saunassa miehen, jolla oli sietämättömän huonot vaatteet, palasi pikaisesti kotiin, penkoi kaapistaan esiin vanhan puvun ja paitoja ja kiiruhti takaisin saunalle antamaan ne ryysyiselle miehelle.
Matti omaksui isänsä elkeet. Raukkamaisuutta ei sulatettu, vaan muita kuului puolustaa, mutta myös itseään sai ja pitikin puolustaa! Kerran Vanhan kirkon puistossa Matti ajautui nujakkaan toisen Matin kanssa kielivaikeuksien takia. Tuo toinen Matti joutui painissa alakynteen ja pinkoi pakoon aina kotiinsa asti, kaima kannoillaan. Matti Pulli tosin jahtasi tätä ihan vain palauttaakseen tämän pipon, joka oli jäänyt hänelle käteen. Kotiovi ehti läimähtää kiinni, mutta Matti Pulli soitti velvollisuudentuntoisesti ovikelloa, heitti pipon sisälle ja pinkaisi itse karkuun.
– Mulla oli sininen ja toisella Matilla punainen pipo. Pidimme värijaosta kiinni monta vuotta, autoillakin leikittäesä minulla oli sininen ja hänellä punainen auto kädessä.
Leikit tosiaankin jatkuivat, sillä tuon ensikohtaamisen jälkeen Matista ja Matista tuli elinikäiset ystävykset. Kommunikaatio-ongelmien syyksi paljastui, että toinen Matti oli unohtanut osittain suomen kielen ollessaan sotalapsena Ruotsissa.

Urheilu täytti kalenterin ja mielen

Koulunkäynti oli Matille mieluinen, tajuntaa avartava elämys. Ensimmäinen luokanopettaja Punavuoren kansakoulussa, Rööperin sydämessä, oli mukava Maija Leppo. Mieleen jäi myös lempeä johtajaopettaja.
– Hän oli vanha ja valkotukkainen, melkein kuin Isä Jumala. Kun hä kysyi, haluaisinko pyyhkiä taulun, niin varmasti halusin!
Matti sai kansakoulussa oivallisia arvosanoja ja pääsi heittämällä oppikouluun vain sadan metrin päähän kotoaan. Ressu, jonka nimi on lyhennelmä koulun alkuperäisestä nimestä Helsingin Suomalainen Reaalilyseo, oli tuolloin poikakoulu.
– Ressussa oli valtavan hyviä ja kunnioitettavia opettajia, ja jonkin verran todella huonoja, jotka kuuluivat vanhaan yläluokkaan ja olivat opiskelleet Keski-Euroopassa. Heillä piisasi tietoa, jota he opettivat alaspäin meille alemmilleen, Matti hymähtää ja demonstroi ottamalla ylhäisen ja ylimielisen asennon.
Liikuntaa opetti huippu-urheilija Niilo Tammisalo, jalkapallon, jääpallon ja jääkiekon maajoukkuepelaaja, asenteella “poikien pitää osata hiihtää ja suunnistaa kun seuraava sota syttyy”. Urheilun arvostus oli korkealla niin koulussa kuin yhteiskunnassakin, joten pojat urheilivat jatkuvasti. Vapaa- ajalla Matti Pullin löysikin luultavimmin urheilemasta parhaitten kavereittensa seurasta. Tavallista ajanvietettä oli kisailu Eläintarhan urheilukentällä, jonne käveltiin tarvittaessa vaikkapa lautatarhalta pitkää rimaa kantaen, kun isommat eivät antaneet heidän harjoitella korkeushyppyä kentän valmiilla rimoilla.
– Ratikassa oli kovat naiset rahastamassa, he eivät päästäneet meitä kyytiin minkään pitkän riman kanssa!

Koripalloa ja pesäpalloa pelattiin HNMKY:n B- ja C- junioreissa. Yrjönkadun uimahallissa polskittiin silloin kun sää ei sallinut koluta läpi kaupungin uimarantoja aina saarilla sijaitsevia myöten. Matti kuului voittoisaan joukkueeseen, kun Ressu nappasi Helsingin oppikoulujen viestiuinnin mestaruuden
Partiossa opittiin suunnistamaan – taito, jonka tärkeyden Matti otti vakavasti sen jälkeen, kun hänen isosensa eksyivät metsään Sulkavan suurleirillä. Hän osaa katsoa metsässä ilmansuunnat auringosta, ja pitää aina puukkoa ja kompassia mukanaan. Partio ei kuitenkaan jäänyt Matin ainoaksi luontokasvatukseksi.
– Varsinaisen luonnon korkeakoulun sain koulupoikana aikuisilta maalaisserkuiltani, ja isältäni, jonka kanssa olen liikkunut pikkupojasta saakka metsässä marjastamassa ja sienestämässä. Isän kanssa opettelin kalastuksen alkeetkin, Matti jakaa tunnustusta.
1950-luvun oppikoulu velvoitti keräämään ja prässäämään kolmen ensimmäisen kesäloman aikaan kasveja. Matille se oli mieluista puuhaa, sillä hän tykkäsi muutenkin lukea huvikseen eläimistä, kasvista ja biologiasta yleensäkin.
– Kaikkiin kasveihin liitettiin latinaksi niiden tieteelliset nimet, heimot, luokat ja lahkot. Opettajamme, tohtori Ilmari Kaikkio, opetti meidät lausumaan latinaa ja piti tiukat kasvitentit keräysten jälkeen.

Samassa partiossa, jossa Matti viihtyi vuodet 1950-56, vaikutti häntä vähän vanhempi Pentti Saarikoski.
– Pidin häntä rohkeana, koska hän vastusti lippukunnan kokouksessa jotakin niin vahvasti. Kun minä kirjoitin vartiokokouksen pöytäkirjaa, tyydyin listaamaan pakolliset merkinnät, mutta Saarikosken kirjoittamista pöytäkirjoista olisi voinut kirjan tehdä, Matti virnistää.
Hän ei tyytynyt vain kuntourheiluun. Hän viihtyi urheilukilpailujen katsomoissa ja seurasi myös erittäin tiiviisti kansainvälistä kilpaurheilua ja opetteli ulkoa kaikkien lajien maailmanennätykset. Kun olympialaiset tulivat Helsinkiin 1952, Matti rynnisti olympiapojaksi. Hän sai yhtenä olympialaisten 2 000 nuoresta työntekijästä beessit polvihousut ja puseron, tennistossut sekä suikan päähänsä. Työtehtäviä paremmin Matille jäivät mieleen työsuhde-edut: hän pääsi ilmaiseksi katsomaan aivan vierestä huippu-urheilua ja ihailemiaan mestareita.
– Jalkapallossa olin varma, että Brasilia voittaisi olympiakultaa, koska olin aiemmin nähnyt brasilialaisen ammattijoukkue Corinthiaksen pelaamassa Suomen maajoukkuetta vastaan. Suomalaiset eivät saaneet palloa pois, brassit vain peippailivat ja pitivät hauskaa ja tekivät maalin aina kun halusivat. Me pojat nauroimme kippurassa kun katsoimme sitä matsia, kertoo Matti, jota vieläkin naurattaa.
Ammattilaiset eivät kuitenkaan siihen aikaan saaneet osallistua olympialaisiin, eikä amatöörijoukkue osannut pelata Matin odotusten mukaisesti.

Olympiakesää lukuunottamatta Matti lomaili mielellään serkkujensa luona Lappeella. Siellä hän oppi kulkemaan niin hevosella kuin traktorillakin, ja käytännön talonhoidolliset työt tulivat tutuiksi. Aarre-serkku osti vuosittain Matille joululahjaksi lautapelin ja opetti tälle, miten niitä pelataan.
Aarre opetti Matin pelaamaan myös shakkia. Vastapainoksi ruumiillisille mittelöille Matti liittyi Ressun shakkikerhoon, jota veti uskonnonopettaja. Mies ujutti henkistä kasvatusta shakkiinkin, esimerkiksi viemällä kerholaiset Ruskeasuolle pelaamaan sotainvalideja vastaan.
– Mietin, miten he pystyivät siirtämäänkään, niin vähän raajantynkiä joillakin heistä oli jäljellä, Matti suree.
Matilla oli terveet jalat, ja rippikoulun jälkeen – sitä ennen tämä ei olisi ollut sopivaa – hän ilmoittautui Vuorisolan tanssikouluun osatakseen askelehtia oikein parketilla oppikoululaisten tansseissa kahdesti vuodessa.
– Kun ensimmäistä kertaa menin tansseihin, niin siellähän tuli heti vastaan niin ihanan näköisiä tyttöjä, että meinasin kaatua jo kynnykselle, hän nauraa.

Nosturi kolautti isää

Koulunkäynti sujui Matilta moitteettomasti aina toiseksi viimeiselle lukioluokalle asti. Silloin 13 oppilasta, lähes puolet luokasta, jäi luokalle, koska ruotsinopettaja Anna-Leena Murros vaati oppilailtaan hyvin vanhahtavan, jo käytöstä poistuneen ruotsin kielen tietämystä. Oppilaista yksi, jonka lakimiesisä kävi uhkailemassa rehtoria, pelastui.
– Minä tein täyskapinan tuota Korpuksi kutsumaamme ruotsinopettajaa vastaan kevätlukukaudella ja jätin kokeet kirjoittamatta. Ajattelin, että menen iltaoppikouluun suorittamaan lukion loppuun.
Matin isä Pekka ei ollut lakimies, vaan sataman ahtaaja. Hän kykeni silti maksamaan pojalleen ruotsin yksityistunteja, jottei tämä jäisi uudestaan luokalle. Yksityistunnit sytyttivät Matissa aidon innon oppia ihan oikeasti kieliä. Aiemmin hän oli saanut kaseja, mutta käydessään oppikoulun seitsemännen luokan uudestaan hänelle alkoi ropista ruotsista ja englannista kiitettäviä. Korppukin oli saanut varoituksen, jonka johdosta hän oli muuttanut ruotsinkokeitaan radikaalisti.

– Ylioppilaskirjoitukset epäonnistuivat mielestäni. Kirjoitin kolme ällää – reaalista, englannista, ja huomatkaa, ruotsista – ja sain stipendin parhaasta reaalikokeesta, missä olin vastanut fysiikan, kemian, maantiedon, biologian ja historian kysymyksiin. Mutta pitkästä matikasta tuli cumu, yhtä pistettä vaille ällä. Se oli minulle hirveä pettymys, Matti paljastaa.
Niin hirveä, että hän muistaa tuskanhikisen matematiikan ylioppilaskokeensa näin tarkasti vielä tänäkin päivänä:
– Olin laskenut kaikki matematiikan harjoituskirjat, mitä oli saatavissa. Ylioppilaskokeissa piti ensin laskea tehtävät lyijykynällä ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi mustekynällä. Olin kello 12 mennessä laskenut kaikki laskut yhtä lukuunottamatta. Se oli todella vaikea geometrian tehtävä ja loppuaika kului sen parissa. En onnistunut siinä, enkä ehtinyt tarkastaa muita tehtäviä, vaan tein huolimattomuusvirheitä puhtaaksikirjoitusvaiheessa.
Siihen aikaan, vuonna 1959, ylioppilaskirjoituksista puuttuivat nykyiset arvosanat M ja E, C:n ja L:n välistä. Jos yleisarvosana oli L, sai kävellä suoraan sisään melkein mihin tahansa yliopistoon tai korkeakouluun. Matilla oli kuitenkin muuta päänvaivaa kuin jatko-opinnot. Isälle sattui vakava työtapaturma. Sataman nosturi iski ruumassa istunutta Pekkaa päähän.
– Päänkuoresta valui verta painamaan vasemmanpuoleista aivoaluetta. Isä leikattiin ja veri kaavittiin pois. Hän toipui lopulta ihmeellisen hyvin, ja sain lopulta pitää tervaskanto-isäni 94-vuotiaaksi asti, mutta parin vuoden ajan onnettomuuden jälkeen oikea puoli toimi huonosti. Puhuminen oli vaikeata, eikä isä voinut kahviakaan juoda oikealla kädellä, Matti huokaa.

Isä sai työnantajaltaan eläkettä vastanneen korvauksen, mutta se ei kattanut aiemmin niin toimeliaan työmiehen tilipusseja. Lisäksi Pekka oli sinnikkäästi sitä mieltä, että tosimiehet nyt vaan käyvät töissä, ja tarpeeksi kuntouduttuaan hän palasi työelämään manttelimieheksi. Tämä tapahtui 60-luvun puolella. Työnantaja Stevedoring Oy otti huomioon työtapaturman aiheuttaman vamman ja piti työtaakan riittävän keveänä, mutta Mattia itkettää vieläkin, kun hän muistaa isänsä lähtöä töihin räntäsateeseen ensi kertaa tapaturman jälkeen.
Hän muistaa isän lihakset, ja menneitten aikojen ruumiillisen työn tekijöiden lihakset yleensäkin. Miten työkalu oli yhtä miehen käsivarren kanssa. Miten paljon enempään ihmiset sellaisilla lihaksilla pystyivät. Ei niitä kuntosalilla saanut. Miten turvallista semmoisesta kädestä olikaan pitää kiinni!

Elämäänsä kyllästynyt ajelehtija

Ennen isän kuntoutumista Matin oli otettava taloudellinen vastuu omista menoistaan. Olihan hän kyllä jo murrosiän alkumetreiltä työskennellyt kesäisin juoksupoikana milloin missäkin…
– Yhtenä kesänä olin Stockmannin rautakaupassa ja myin etelään tulleelle poromiehelle valtavat määrät metallilankaa poroaitoihin, ja vaikka mitä muutakin, kun hän halusi näyttää, miten paljon pystyykään ostamaan. Vain se jäi puuttumaan, että olisi käärinyt setelin rullalle ja pistänyt tupakiksi, Matti hekottaa.
…mutta nyt tarvittiin kunnon työpaikka. Nuori mies pestautui tekemään maa-analyysejä Viljavuuspalvelu Oy:hyn. Se sopi yhteen hänen opintojensa kanssa, sillä hän oli jotain opiskellakseen kirjautunut Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan kemian opiskelijaksi. Töissä hän suoritti 720 maanäytteen analyysiä päivässä, tutki kasvien juurihappoja vastaavan liuoksen avulla, mitä kasvi pystyi saamaan maaperästä irti. Työ oli Matista kuivaa ja lässähdytti motivaation opiskella kemiaa. Matti oli valinnut väärän suunnan.

60-luvun alkuvuosina parikymppinen Matti ei enää esittänyt opiskelevansa. Hän kokeili monenlaisia töitä, oli milloin postinkantajana, milloin palkanlaskijana, joka palkkapäivinä ojenteli työläisille ruskeita rahakuoria kuin suurikin johtaja. Turkisvarastossakin hän työskenteli, ja jopa television lavastajana rakentamassa ystävänsä Veikon kanssa laboratoriota mustavalkoiseen hupiohjelmaan, jossa laborantit valmistivat kauniin naisen. Mieluisin homma lienee ollut oikolukijan työ Uudessa Suomessa. Se oli iltatyö ja toi siksi mukavasti rahaa, ja poiki lisää töitä dekkarien oikoluvun parissa. Töistä saattoi jatkaa suoraan ravintolaan niitä rahoja kuluttamaan.
– Minulla oli niin sanotusti huonot elämäntavat. Biletin liikaa, ja minulla oli epämääräisiä naissuhteita. Alkoholi maistui. Vaikka en minä sentään vahvaa viinaa juonut, vaan oluita.
Eräänä päivänä Matti törmäsi kadulla kaveriinsa, joka oli matkalla IBM:n soveltuvuustestiin. Matti lähti ex tempore mukaan, ja kävi niin, että hän sai työpaikan mutta kaveri ei. Matti ei kuitenkaan viihtynyt 20 kilotavun muistilla varustettujen jättitietokoneiden ohjelmoijana, ja tunsi itsensä teennäiseksi pelleksi amerikkalaisen mallin mukaisissa henkilökunnan virkistystilaisuuksissa.
– Siitä työpaikasta ei vaan meinannut päästä pois, oli ihan kauheat kuulustelut, kun pelkäsivät että paljastan jotain tietoja kilpailijoille!

Vuodet kuluivat, eikä juhliminen enää tuonut elämään tarpeeksi tarkoitusta. Helsinkiläiskaveritkin alkoivat yksi toisensa jälkeen avioitua; serkut maaseudulla olivat käytännössä menneet naimisiin jo heti armeijasta päästyään. Matilla vaan vaihtuivat heilat. Aina tuli ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä ennemmin, esiin jotakin, minkä vuoksi suhde ei voinut jatkua. Tällaisessa tilanteessa Mattia ottivat lähinnä päähän ystäväpiirin “hienovaraiset” vihjaukset ja paritusyritykset:
– Kun menin kylään, niin muka sattumalta sinne oli aina järjestetty joku nuori nainen samaan aikaan.
– Olin niiiin kyllästynyt elämääni, Matti tunnustaa.
Hänen elämänsä oli kuitenkin juuri tulossa suureen käännekohtaan. Tuplakäännekohtaan, tarkalleen ottaen.

Sijaisuuden sijaisuudesta tulikin elämäntyö

Haista vittu! luki keskikoulun luokan taululla.
Matilla oli pokassa pitelemistä. Häntä tämä tervetulotoivotus nauratti.
– Teille on ilmoitus taululla, ovatko kaikki jo lukeneet sen? Jos ovat, järjestäjä voi pyyhkiä sen pois, hän sanoi.
Matti oli tullut Kruununhaan keskikouluun sijaisen sijaiseksi, sillä hänen matematiikan opettajan sijaisena työskennellyt kaverinsa Veikko Vihko tarvitsi sijaisen lukulomansa ajaksi. Keskikoulun viidesluokkalaiset, jotka iältään vastasivat nykypäivän yhdeksäsluokkalaisia, testasivat kaikkien sijaisten hermoja, mutta Matti ei kurittomasta teinimeiningistä hätkähtänyt. Hän ansaitsi nopeasti murkkujen kunnioituksen, arvovalta riitti pahimpien korstojen seisottamiseen. Urheilullisesta ulkomuodosta ei varmasti ollut haittaa.
– Tietyistä rikkomuksista, kuten lunttaamisista, olisi pitänyt antaa jälki-istunto, mutta minä vain puhuin. Oli kuin olisin kotiini tullut, kun tulin luokkaan.
Kevät hujahti ohi kuin siivillä, ja kun rehtori loppukeväästä tuli kehumaan Matin opettajanlahjoja ja tarjosi yllättäen syksyksi tuntiopettajan paikkaa, Matti huomasi vastaavansa kyllä.
– Tajusin, että täähän on kivaa!

Ei Matti vielä Veikon pyyntöön suostuessaan ollut koskaan harkinnut opettajan työtä, eikä hän omasta mielestään ymmärtänyt opettamisesta mitään. Rehtori kuitenkin tunnisti luonnonlahjakkuuden sellaisen nähdessään. Ja sille tielle Matti sitten jäikin. Hän opetti Kruuhunhaan keskikoulussa Mariankadulla ja myöhemmin Laajasalon lyseossa, ja kun peruskoulu tuli viimein Helsinkiinkin 1977, Matista tuli Laajasalon yläasteen ja lukion opettaja. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle 1999.
70-luvulla Matti opiskeli työn ohella itsestään muodollisesti pätevän matematiikan, fysiikan ja kemian lehtorin yliopistossa. Itse hän ilmaisee tittelinsä ja taitonsa hauskemmin:
– Olen fysiikassa ja kemiassa palkkapappi, ja matematiikassa apostoli.
Veikkokin oli tehnyt fiksun päätöksen pitäessään lukulomaa, sillä hänestä tuli lopulta biokemian professori. Hän oli Matin sukulaissielu, äärettömän tärkeä nuoruudenystävä. Veikko kuoli koronaan 2020.

Myöhemmin Matti on sanoittanut itselleen, mikä on parasta murrosikäisiä opettaessa:
– Minusta on hirveän hienoa seurata, kuinka nuoret heräävät täyteen kukoistukseensa.
Joskus nuoren ihmisen opiskeluinnon herättämiseen ei tarvita kuin sopivasti ärsyttäviä sanoja. Kun muuan tyttö väitti, ettei matikalla tee mitään ja ettei hänellä ole vastauksista hajuakaan, Matti sanoi, että matematiikan opiskelussa kannattaa käyttää muitakin aisteja kuin hajuaistia. Häkeltynyt neiti alkoi pian saada hyviä arvosanoja.
Tietenkin Matti toi omat kiinnostuksen kohteensa, kuten shakkikerhon, kouluihin, joissa työskenteli. Salibandy-ottelu, opettajat vastaan oppilaat, muodostui Laajasalossa jokavuotiseksi koko koulun tapahtumaksi. Oppilaat yleensä peittosivat huvittavasti juoksentelevat opettajat mennen tullen. Mutta kun lajiksi vaihdettiin pesäpallo, opettajat voittivat mennen tullen, vanhat ukot pamauttivat pallon hornan tuuttiin.
– Olen ollut aika monessa luokkakokouksessa ja saanut aika paljon lahjoja. Ihan hävettää, Matti tunnustaa.

Matti laati Laajasalossa lukujärjestyksetkin. Ennen tietokoneita se vaati monimutkaisia väripalikkaleikkejä isolla taululla, mutta Matin mielestä parempia tuli kuin myöhemmin tietokoneilla. Matti komennettiin myös puhuttelemaan oppilaita, kun nämä liikaa kiusasivat toisia opettajia.
Yksi Matin hurjimmista opettajamuistoista on se kerta, kun vastoin koulun sääntöjä oppilaat olivat käyneet ruokatunnilla ostarilla, ja joutuneet suukopuun aggressiivisen bodarin kanssa. Uhkauksia uhitellut lihaskimppu seurasi poikia sisään kouluun ja kiipesi yläkertaan.
– Kun hän oli käytävällä, jonka luokissa ei sillä hetkellä ollut oppilaita, saatiin suljettua molemmat sinne johtavat ovet. Talonmiehen ja kahden muun opettajan kanssa menimme sitten hänen luokseen ja saimme hänet kaadettua. Hän oli ihan sekaisin, oli ilmeisesti käyttänyt dopingia ja ottanut kaljaa. Mietin, mitähän se olisi tehnyt jos olisi saanut oppilaamme kiinni!
– Hän tuli pari päivää myöhemmin minua vastaan ostarilla, oli kai menossa bodaamaan, eikä tuntenut minua.
Vielä enemmän Mattia pelotti, kun hän oli valvojana luokkaretkellä Kööpenhaminassa. Siellä oli sattumalta samaan aikaan sambakarnevaalit, jotka tempaisivat oppilaat pois silmistä. Kanssavalvojaksi lähteneestä nuoresta uskonnonopettajasta ei kauheasti ollut apua teinien vahtimisessa, sillä tämä alkoi bailata täysillä karnevaalikansan mukana.
– Mutta hyvin siitä lopulta selvittiin. Vain yksi poika jäi puuttumaan, mutta hänkin ilmestyi bussiin viime hetkellä. En kysynyt, mistä tulet, Matti kertoo.

Nainen jonka kanssa saa olla oma itsensä

Mutta kelataanpa taaksepäin siihen toiseen suureen käännekohtaan, niihin aikoihin, kun Matti oli vasta tajunnut, että opettaminenhan onkin kivaa. Silloin hänellä oli tapana käydä sunnuntaisin pelaamassa shakkia ystävänsä Reijon luona. Reijon Ritva-rouva kutsui jotenkin kummasti sinne usein samaan aikaan nuoria naimattomia naisia. Shakkilauta kiinnosti yleensä Mattia yhteisen päivällisen jälkeen enemmän kuin nuo naiset, kunnes Raatikaisille ilmestyi Vuokko-neiti, sairaanhoitaja. Jokin Vuokossa sai Matin jättämään shakkimatsin kesken ja lähtemään tämän kanssa samalla ovenavauksella. Mikähän se jokin oli?
– Vuokon kanssa on niin luontevaa jutella ja hyvä olla, empaattisuus ja sympaattisuus ovat niin suurta luokkaa. Vuokossa on ytyä! Ja meillä osuu huumorintaju yhteen, välillämme on sellaista tilannehuumoria, Matti tuumii.
Juuretkin osuivat yhteen, sillä Vuokko oli Viipurin tyttö.
Saatuaan Vuokon houkuteltua vappuheilakseen Matti oli niin innoissaan, että esitti tälle serenadin eikä malttanut olla suutelematta tätä heti ensitreffeillä. Vuokko täytti tyhjiön Matin elämässä, eikä elämä enää kyllästyttänyt miestä. Kihloihin ja naimisiin mentiin vuotta myöhemmin, keväällä ja kesällä 1967. Esikoinen Riitta syntyi 1968 ja kuopus Tarja 1970.
– Kävin synnytysvalmennuksen, vaikkei se siihen aikaan ollut edes mitenkään yleistä, mutta ihan turhaan! Syntymän ja synnyttämisen ihme jäi minulta kokematta, Matti huudahtaa.
Riitan synnytys ei edennyt millään, ja lopulta päädyttiin keisarinleikkaukseen, johon Mattia ei päästetty mukaan. Tarjan kohdalla taas Matti oli vienyt Vuokon Kätilöopistolle illalla. Hoitajat arvioivat, ettei mitään kiirettä ollut, ja lähettivät toista keisarinleikkausta ounastellen Matin yöksi kotiin. Aamulla lapsi olikin jo syntynyt, vauhdikkaasti klassisella tavalla!

Tytärten ensimmäinen koti oli Vuokon Salme-serkun yläkerrassa Pakilassa. Muuttaa piti 1971, kun Salmen tytär oli menossa naimisiin ja toivoi saavansa muuttaa itse vanhempiensa yläkertaan. Uutisen kuultuaan Matti lähti asunnonvälittäjän toimistoon asunnon osto mielessään, ja palasi kourassaan esite remonttia tarvitsevasta kerrostaloasunnosta, jonka hinta oli jo laskenut alunperin pyydetystä. Matti heitti lonkalta vielä matalamman tarjouksen – ja aivan ällistyi kun se meni läpi. Piti saada jostain äkkiä puuttuvat 54 995 markkaa, sillä Pullien tilillä oli vain vitonen. Käsirahan lainasi Matin appi, Väinö Paavilainen. Vuokolla oli isänsä ansiosta myös sukuetuoikeus lainaan, joka kattoi isoimman osan summasta, mutta puuttuvan summan lainaamiseen Matin piti pyytää apua Peruspankissa “pikkudirikkana” työskennelleeltä kaveriltaan.
– Lainoissa oli hyvin nopea maksuaika, lyhennys aina samansuuruinen ja korko päälle. Ensimmäiset maksut olivat hirveitä ja tili oli jokseenkin nollilla, Matti kertoo.
Päättäväisyydellä ja säästäväisyydellä perhe pääsi kuitenkin niin kutsuttuun omistusasuntoputkeen. Nykyään sen putken sisäänkäynti on asuntojen hintojen noustua pääkaupunkiseudulla jo monien nuorten perheiden ulottumattomissa.
Kun rahapula alkoi hellittää, Matti ja Vuokko hommasivat lisää nykyään vaikeammin saatavaa: siirtolapuutarhapalstan pikku mökillä Kumpulasta.
– Sen suuruus oli kolme aaria ja siellä oli marjapensaita ja valtava omenapuu, josta saimmme ensimmäisenä syksynä 300 kiloa omenoita! Kaupunki hoiti ruiskutukset. Lapset oppivat, kasvavatko porkkanat puussa vai maassa, Matti myhäilee.

Hiirolassa ei tekeminen lopu

Nälkä kasvoi syödessä, ja 1980 siirtolapuutarhaoikeus myytiin kunnianhimoisemman aikasyöpön tieltä. Hiirolasta, Mikkelin pohjoispuolelta, löytyi nimittäin vapaa-ajan asunto, jota on rempattu, paranneltu ja laajennettu Raimo Takkisen ja muiden kirvesmiesten avulla ja ilman jo yli 40 vuotta. Hiirolan rauhassa Matin oli hyvä viettää tyttärien kanssa loikoillen pitkiä opettajan kesälomiaan, Vuokon raataessa sairaalatyössä.
Tuo oli vitsi. Matti vietti erästäkin kesäänsä Hiirolassa työkaverinsa ja ystävänsä Sepon kanssa lahoksi osoittautunutta saunaa purkaen. Myöhemmin hän pääsi yksin kärräämään kottikärryillä neljä kuorma-auton kuormallista soraa uuden saunan pilarien ympärille.
– Oli niin sateinen kesä, ettei kuorma-auto päässyt perille, vaan jäi 15-20 metrin päähän! Ensimmäistä työpäivää seuranneena aamuna en ollut päästä sängystä ylös, mutta viikon kuluttua lihakset olivat jo tottuneet. Enkä tietenkään päässyt edes saunaan kun sitä juuri rakennettiin! Sain lopulta luvan käydä läheisen seurakuntakeskuksen saunassa.
Hiirolan ovet olivat aina auki ystäville, ja Seppokin viihtyi siellä hyvin. Matti ratkeaa yhtä aikaa nauruun ja suureen haikeuteen Sepon poismenon johdosta muistellessaan, miten he kylvivät Hiirolaan perunoita, aivan kuin perunat olisivat olleet pesäpalloja, joita Matti jahtasi pellolla kuin lukkari.

Varsinainen asunto Pulleilla oli kuitenkin Helsingin Käpylässä vuoteen 1995. Silloin Riitta meni naimisiin, ja kun hän odotti lastakin, keksittiin vaihtaa asuntoja. Matti ja Vuokko muuttivat vävynsä kerrostaloasuntoon Malmille, missä he asuvat edelleen. Lastenlapsia siunaantui lopulta neljä: Riitta sai Sinin ja Saaran, Tarja Lailan ja Aatoksen. Matilla on kaikkiin heihin läheiset välit. Yhteyttä pidetään, ja Matti on erityisen ylpeä kaikkien lasten musikaalisuudesta. Ja istuttuaan lapsena lukemattomat kerrat yleisissä saunoissa isänsä Pekan kanssa, Matti arvostaa kun pääsee niihin taas, nyt Aatoksen kanssa.
Vendlakin ehti tavata lapsenlastenlapsensa, sillä hän kuoli vasta 99-vuotiaana 28.12.2003. Hän oli jo joulun alla sairaalassa tajuttomana, kun Matti kävi. Matti pahoitteli käsiensä kylmyyttä äitiä sivellessään ja kertoi ostaneensa joulukinkun. Äiti tuli sittemmin vielä tajuihinsa, ja sanoi Matille, kun tämä seuraavan kerran saapui, etteivät ne kädet niin kylmät olleet ja tahtoi tietää, millaisen kinkun Matti osti. Hän oli kuullut kaiken!

Viisaita naisia, shakkia ja mehiläisiä

Naisilla on ollut Matin elämässä valtavan iso rooli. Perheessä vallitsee vahva akkavalta aina nuorinta sukupolvea myöten, ja oma rakas äitikin sai elää hyvin vanhaksi. Matti kokee, että maailman viisaimpia ja kuuntelemisen arvoisimpia henkilöitä ovat vanhat naiset.
– Olen sitä mieltä, että naiset ovat elämässä kiinni paremmin kuin miehet, naisilla on sisäistä viisautta. Me miehet räpelletään ohessa vaan, jotakin mekin ollaan tekevinämme. Kiitos sen, että olen ollut naisten ympäröimä, ymmärrän edes jotakin elämästä, ylistää Matti, ja lisää:
– Miehen lähellä pitää naisella olla hyvä ja turvallinen olo. Se on miehen tehtävä tässä maailmassa.

Kirkonmiesten viisaudesta Matti ei sen sijaan ole niin vakuuttunut. Hän sai kyllä uskonnosta lapsena hyvin kauniin kuvan, sillä se ilmeni lähimmäisenrakkautena ja luottamuksena siihen, että olivatpa asiat miten tahansa, pienen ihmisen ei tarvitse liikaa hätäillä eikä ihmisjärjen ei kaikkea käsittää. Mutta muottiin pakottaminen uskonnon nimissä on Matista julmaa touhua.
– Ärsyttää kuunnella saarnaa, jossa Jumala kuvataan kärttyiseksi vanhaksi ukoksi, joka on pahoillaan, jos pieraisen. Se on jumalanpilkkaa! Ihan kuin Jumala tarvitsisi meidän toimenpiteitämme!
Taivaallista kauneutta Matti löytää musiikista – ja shakista.
– Nautin shakkimatsin katsomisesta yhtä paljon kuin musiikin kuuntelemisesta! Suuret shakkimestarit näkevät siirrot eteenpäin kokonaisuutena niin kuin säveltäjäkin kuulee sävellyksensä säveltäessään…

80-luvulla Matti perusti Käpylän shakkikerhoon nuoriso- osaston. Ja kuten uskonnonopettajansa aikoinaan, hänkin sai päähänsä avartaa kerholaisten ajatusmaailmaa viemällä heidät pelaamaan jonnekin, minne he eivät muuten olisi tulleet menneeksi. Käpylän shakkikerho alkoi tehdä yhteistyötä eestiläisten pelaajien kanssa. Kun he tulivat Suomeen, mukana kulki politrukki. Tästä huolimatta Viipurissa syntynyt Matti pääsi vaihtamaan kauhukokemuksia Viron veljien kanssa. Kuulemaan, että politrukki Aaso Leps oikeasti inhosi neuvostovaltaa ja oli tehtävässä käytännön urasyistä. Ja että tämän vaimon Eret oli kyyditty äitinsä kanssa Siperiaan hyvin piiloutuneen isänsä sijaisena; sinne vietiin tuolloin Virosta melkein ihan keitä vaan, jotta 3 000 virolaisen kiintiö täyttyisi. Aaso Leps ja Ervin Liebert olivat kummatkin kuuluisuuksia shakin maailmassa, ja Matti ystävystyi kummankin kanssa.
– Virolaiset juniorit majoitettiin omien junioreittemme koteihin, ja he olivat ihan järkyttyneitä elintasostame. He kyselivät, kuinka monta tupaa sinulla täällä oikein on.
Shakin asema oli Neuvostoliitossa kuitenkin parempi kuin Suomessa. Virolaisessa shakkikoulussakin opetti 12 päätoimista valmentajaa.
Neuvostoliiton hajoamisen aikaan Matti pääsi kerholaisineen seuraamaan Viron ja Latvian shakin “maaottelua”.
– Siellä syntyi ihan käsirysy kommunismia kannattavien porukoiden ja vapautusta kaipaavien välillä! Sain myös seurata shakin maailmanmestarin, latvialaisen Mihail Talin peliä ja muistan ne uskomattomat silmät, mustat kiharat ja koukkunenän. Kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli.

Pikku hiljaa Matista alkoi tuntua, että shakki pursuaa jo korvista ulos; oli turnauksia ja shakkikerho koulussa ja kotikulmilla ja kirjeshakkiakin. Ensimmäisenä hän lopetti kirjeshakin tajuttuaan, että vastapelurit käyttävät shakkikoneita siirtojensa tekoon. Vedettyään nuoriso-osastoa kolme vuotta Matti lopetti, ja koko osasto kuihtui pois, kun Matin tilalle ei tullut ketään muutakaan vetäjää. Kolme vuotta kestäneellä nuorisotyöllä oli kuitenkin kauaskantoiset vaikutukset: Käpylän kerhon junioreista Mikael Agopovista ja Niina Koskelasta tuli sittemmin Suomen mestareita shakissa!
Eläkkeelle jäätyään Matti löysi Malmin työväenopiston kurssilta itselleen yllättävän uuden intohimon. Kun pian mehiläiskurssin jälkeen Mäntyharjulla ilmoitettiin puulaatikkoon vangitusta uudesta mehiläisparvesta, Matti teki ripeän päätöksen ja kävi sen hakemassa. Saman tien lähti toinenkin parvi liikkeelle ja Matti otti senkin.
– Kotimatkalla autossa lenteli laatikosta karanneita mehiläisiä. Veimme mehiläiset kellariin rauhoittumaan. Kun ne sitten kävelivät marssilautaa pitkin ylöspäin sisään pesälaatikkoon, se kuulosti siltä kuin koski kohisisi!
Vuokon käsi turposi mehiläistenpistosta aika tavalla, mutta Matin elimistö ei mehiläisenpistoista juuri hätkähtänyt. Hän oppi kantapään kautta, mitä milloinkin pitää tehdä, miten mehiläisiin vaikuttavat aikaiset ja myöhäiset keväät, ja kuinka mehiläistarhurin on seurattava maitohorsman latvakukintoa hunajankeruun oikean ajankohdan bongaamiseksi. Lapsenlapsetkin puettiin suoja-asuihin ja otettiin mukaan mehiläisiä hoitamaan.
– Paras saalis oli 1 500 kiloa hunajaa, vaikka normaalisti sitä kyllä tuli 500 kg. Hunaja myytiin suoramyynnillä. Kun joku osti 2 purkkia, niin kohta hän osti 10.
Mehiläistenhoito kesti lopulta 15 vuotta, vuoteen 2014 saakka. Hiirolalainen nuorukainen pyöri kaksi viimeistä vuotta opettelemassa alan saloja ja osti lopulta Pullien mehiläiset.

Matti herää joka aamu onnellisena

Viipurin pommituksista hengissä selvinnyt erittäin toivottu lapsi on saanut elää pitkän, hyvän elämän.
– Kaikki on suvussa mallillaan ja ollaan terveitä, Matti iloitsee.
Elämän pituuden ainoa huono puoli on, että ystävien “luonnollinen poistuma” on ollut viime vuosina suuri. Ystäviä ovat niittäneet niin Covid-19, Parkinson kuin Alzheimerkin. Vuokon sosiaalisuuden ansiosta Pulleilla on onneksi myös uudempia, nuorempia ystäviä, entisiä työkavereita Malmin kirurgisesta sairaalasta, missä Vuokko oli osastopäällikkönä. Ja lämmin kyläyhteisö Hiirolan Alamaankylässä tuo sekin paljon lohtua. Siellä pyörii oma vaihdantataloutensakin, jossa Matin rooli on savustaa kalaa.
– Teen mielelläni ruumiillista työtä. Jos nyt pitäisi valita itselle unelma-ammatti, se olisi varmaan maanviljelijä!

Matti samoilee mielellään edelleen Hiirolan luonnossa, mutta yksin hän ei enää uskalla metsään lähteä kaaduttuaan muutaman kerran. Vuokon näön heikkeneminenkin on hiukan hidastanut pariskunnan menoa.
– Se on tietysti ollut kurjaa. Luen hänelle telkkarista tekstitykset, ja hän kuuntelee paljon äänikirjoja.
– Joka aamu minä herätessäni katson Vuokkoa ja olen onnellinen, saan jakaa päivän hänen kanssaan. Kyllä hänen seuransa on tärkeintä elämässä, Vuokon kanssa ei aika tule pitkäksi. Ja vaikuttaa siltä, että hänkin on tyytyväinen, Matti hymyilee.
Kuinka Matti Pulli tiivistäisi nuoremmilleen sen elämänfilosofian, jolla hän on taiteillut läpi vuosikymmenten?
– Suvaitsevaisuus. Se taitaa tulla hyvin paljon omilta vanhemmiltani. Että elää ja antaa toistenkin elää; kukin taaplaa tyylillään, sanoi lautatarhuri. Jos joskus tapaa ihmisen, joka ei tunnu miellyttävältä, niin jos häneen viitsii tutustua paremmin, hänestä voikin putkahtaa esiin ihan erilainen ihminen kuin aluksi kuvitteli.
– Minulla on luottamus siihen, että jotenkin se elämä aina kantaa!